Uutta suomalaisuutta etsimässä
Poikaystäväni tuli kotiin työhaastattelusta savu korvista nousten. Kysyin varovasti, että miten haastattelu meni. ”Aivan loistavasti”. Jaha. Hetken kuluttua kävi ilmi, mitä oli tapahtunut. Haastattelija oli ystävällisesti todennut ”suomenkielesi on yllättävän hyvää, olen kuullut paljon huonompaankin”. Kuulostaako tämä sinusta kohteliaisuudelta? No niin minustakin. Mutta koko aikuisikänsä Suomessa asuneelle, tosin ulkomailla syntyneelle henkilölle, se on muistutus omasta ulkopuolisuudesta. Siitä, että aina joku arvioi. Siitä, että minussa on ja tulee aina olemaan jotain, minkä perusteella minut luokitellaan ulkopuoliseksi.
Kansainvälisyys ja monikulttuurisuus ovat nyt kuumaa kamaa. On trendikästä olla kansainvälinen, matkustella ja nähdä maailmaa – ja syystäkin. Vaihto-oppilaiden kansainvälisessä ilmapiirissä yllä mainittu kommentti aiheuttaa hymyä ja hyväksyntää. On luonnollista kysyä ”mistä olet, miten päädyit tänne, oletko viihtynyt, osaatko jo suomea”. Monikulttuurisuus on taas haastavampi juttu. Puhutaan ideologiasta, jonka kiteytyy ajatukseen ihmisten ja kulttuurien monimuotoisuuden säilyttämisestä ja sen kunnioittamisesta yhteiskunnassa. Rinnakkain elämisestä siten, että erilaisuus luo enemmän yhteenkuuluvuutta kuin erottaa. Erilaisuus on itsestäänselvyys, jota ei tarvitse perustella. Suomen itsenäisyysajan historia ei ole kovin monikulttuurinen. Miten olisikaan voinut olla, kun itsenäistä taivalta on kertynyt vasta yhden ihmiselämän verran? Kun juuri on julistettu keitä olemme ja miten me olemme, ei sitä noin vain voi alkaa muuttamaan. Sitä suomalaisuutta siis. Vai voiko? Haluammeko?
Olin kerran suunnittelukokouksessa, jossa mietittiin teemaa kansainvälisyystapahtumalle. 18-vuotiaaseen mieleeni jysähti kristallinkirkkaana mahtiajatus ”uusi suomalaisuus”. Tämä ajatus oli minulle uusi ja jännittävä, jopa mullistava – ja se on sitä yhä vieläkin. Mitä suomalaisuus voisi olla sadan vuoden kuluttua? Minä toivon, että suomalaisia ovat tulevaisuudessa myös ne, jotka eivät puhu virheetöntä oppikirjasuomea ja omaa pohjoismaisen vaaleaa ihoa ja vaaleaa tukkaa. Toivon, ettemme aina heti kärkeen pyytäisi verbaalista yhteenvetoa syistä, jotka ovat johtaneet asumaan Suomeen. Ettemme aina kysyisi, että onko Suomessa mukavaa – että onko viihdytty? Toisaalta tutuiksi tullaan vaan kyselemällä, kuten lapset tekevät löytäessään jotain uutta. Me taidamme olla täällä Suomessa siis monikulttuurisuuteen kasvamisen kyselyvaiheessa. Hyvä niin. Oikeaan suuntaan ollaan rämpimässä. Pikku hiljaa. Läjäpäin kärsivällisyyttä taskuissa.
Anna Pelkonen
Kirjoittaja opettelee monikulttuurisuutta UNESCO:n kuudennessa nuorisofoorumissa Suomen nuorisodelegaatin ominaisuudessa. Nuorisofoorumi järjestettiin lokakuun alussa Pariisissa UNESCO:n yleiskokouksen yhteydessä.
