Kolumnin kirjoittaja Veronika Honkasalo on Nuorisotutkimusverkoston tutkija ja monikulttuurisen perheen jäsen.
Kukkahattulaisen puheenvuoro
Monikulttuurisuus on omassa elämässäni läsnä monella eri tasolla, sekä henkilökohtaisesti että työn puolesta. No, oliko tämä lause edes tarpeellinen, sillä kuka voisikaan enää Suomessa väittää, ettei monikulttuurisuus kosketa häntä millään tasolla? Sen kaltaisen kuvan kuitenkin saa, kun seuraa mediassa käytyjä viimeaikaisia maahanmuuttoon liittyviä keskusteluita. Äänitorvena ovat olleet hyvin tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa kannattavat ”asiantuntijat”. Samalla keskusteluun on luotu ikään kuin kaksi vastapuolta, ”maahanmuuttokriittiset” ulkomaalaisvihamieliset aktivistit ja toisaalta kukkahattulaiset, joille monikulttuurisuus on pelkästään hyve ja ihana asia. Ota tuossa nyt sitten mukava asiantuntijapositio.
Sen olemme joka tapauksessa ihan ministerinkin suusta nyt saaneet kuulla, että on voitava keskustella maahanmuuton kielteisistä vaikutuksista ilman, että leimataan heti rasistiksi. Juu, ymmärrän, asiallinen pitää olla. Mutta, mitä jos nämä ”kielteisiin vaikutteisiin” keskittyvät asiantuntijat tulevat kannanotoissaan hyvin usein viljelleeksi myös hyvin stereotyyppisiä ja ennakkoluuloisia käsityksiä maahanmuuttajista ja monikulttuurisista taustoista tulevista ihmisistä? Miksi ei saa väittää lausuntoja rasistisiksi, jos ne ihan selvästi sisältävät rasistisia argumentteja ja pohjautuvat ajattelumallille, jossa ihmisiä voidaan ihonvärin, uskonnon tai kulttuurisen taustan mukaan jaotella eriarvostavaan hierarkkiseen järjestykseen? Miksi rasismista ei saa puhua, tai edes mainita ilmiötä, jos siitä selvästi on kyse?
Sinänsä Kataisen lausunnossa ei ole mitään uutta. Monikulttuurista nuorisotoimintaa tutkineena samankaltaiseen ajattelutapaan törmää hyvin usein aikuisten parissa: rasismista ei voida puhua, sillä siitä tulee paha mieli. Rasismista ei voida puhua, koska kyse ei ole rasismista, vaan ihmisten ylitulkinnoista ja väärinymmärryksestä. Sen sijaan pitäisi puhua suvaitsevaisuudesta. Samalla monikulttuurisista taustoista tulevat nuoret huomauttavat usein, että suvaitsevaisuus ei vielä johda aitoon dialogiin. Se on poliittisesti korrektia siveyspuhetta, jossa voidaan pitää sopivasti etäällä ne, joita sitten suvaitaan. Sen sijaan nuoret kaipaavat keskustelua ilmiöistä niiden oikeilla nimillä ja aitoa rasisminvastaista toimintaa. Tässä on haastetta aikuisille ja kasvattajille, ja toiveet on otettava vakavasti.